Työryhmän mietintö: henkilötietolaki kumotaan, tilalle tietosuojalaki

Oikeusministeriön työryhmä esittää nykyisen henkilötietolain kumoamista ja tilalle uutta tietosuojalakia. Taustalla on EU:n 25.5.2018 voimaan tulevan tietosuoja-asetuksen kansallinen täytäntöönpano. Tämän lisäksi työryhmä esittää muutamia merkittäviä poikkeuksia tietosuoja-asetuksen soveltamisalaan esimerkiksi tiedonvälityksen ja julkisuusperiaatteen vuoksi.

Vaikka henkilötietolaki on tarkoitus kumota, se on toiminut perustana uudelle tietosuojalaille. Tietosuojalaki olisi kuitenkin ainoastaan tietosuoja-asetusta täydentävä laki. Pääosa sääntelystä tulisi siis tietosuoja-asetuksesta. Tällainen lähestymistapa ei ole tyypillistä Suomessa vaan tapana on ollut “kääntää” EU-säädökset kokonaan Suomen laeiksi. Tietosuoja-asetus on kuitenkin suoraan sovellettavaa EU-lainsäädäntöä joten mitään tarvetta toistaa asetuksen pykäliä kansallisessa laissa ei ole.

Esityksessä ehdotetaan tietosuoja-asetuksen säännösten soveltamista kattavasti kaikkeen henkilötietojen käsittelyyn, jollei laissa ole toisin säädetty. Tietosuojalaki yleislakina koskisi siten henkilötietojen käsittelyä laajasti yhteiskunnan eri sektoreilla. Lisäksi tietosuoja-asetusta ja tietosuojalakia sovellettaisiin sellaiseen henkilötietojen käsittelyyn, joka ei kuulu unionin lainsäädännön soveltamisalaan sekä osittain henkilötietojen käsittelyyn, joka tapahtuisi yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyen.

Henkilötietolain lisäksi ehdotetaan kumottavaksi tietosuojalautakunnasta ja tietosuojavaltuutetusta annettu laki sekä asetus.

 

Tietosuojavaltuutetun toimistosta tietosuojavirasto

Tietosuojavaltuutetun toimisto ehdotetaan muutettvan tietosuojavirastoksi. Laissa ei kuitenkaan sinänsä ehdoteta perustettavaksi uutta viranomaista vaan muutaman organisatorisen muutoksen sisältävä nimenvaihdos.

Koska tietosuoja-asetuksen perusajatuksena on ollut rekisterinpitäjän osoitusvelvollisuus, tietosuojalautakunta lakkautettaisiin sen keskeisen lupatehtävän poistumisen myötä.

Tietosuojavirastossa olisi edelleen tietosuojavaltuutetun virka, joka toimisi viraston päällikkönä. Kasvavien asiamäärien sekä asioiden laadun ja laajuuden vuoksi tietosuojavirastoa vahvistettaisiin säätämällä, että virastossa olisi tietosuojavaltuutetun viran lisäksi yhden tai useamman apulaistietosuojavaltuutetun virka. Apulaistietosuojavaltuutettu toimisi omalla tehtäväalueella samoin toimivaltuuksin kuin tietosuojavaltuutettu.

Tietosuojavaltuutetun toimistolle annettaisiin laajat toimivaltuudet tehdä muun muassa tarkastuksia tietojen käsittelijöiden tiloissa, mukaan lukien myös kotona. Eli tarkastusta ei voisi kieltää vetoamalla kotirauhaan jos esimerkiksi serverit on kotinurkassa. Tietosuojavaltuutettu voi määrätä myös väliaikaisia rajoitteita tai jopa kieltää väliaikaisesti tietojen käsittelyn. Tällaisesta kieltopäätöksestä ei voisi valittaa.

Tietosuojaviraston sisällä valvontaviranomaisen päätöksentekoon liittyvää toimivaltaa jaettaisiin myös säätämällä, että virastossa toimisi valtuutettujen lisäksi seuraamuslautakunta. Seuraamuslautakunta koostuisi viidestä sivutoimisista jäsenistä ja, se käsittelisi hallinnollisen sakon määräämistä sekä pysyviä että määräaikaisia käsittelykieltoja koskevia asioita valtuutetun esittelystä. Seuraamuslautakunnan tarkoituksena on toimia yhtenä oikeussuojakeinona hallinnollisia sakkoja määrättäessä ja se voi tarpeen mukaan järjestää suullisia kuulemisia asian käsittelyn yhteydessä.

Muutoksia lehdistönvapauden turvaamiseksi

Työryhmä ehdottaa muutoksia henkilötietojen käsittelyyn tiedonvälityksessä. Pyrkimyksenä on helpottaa tietojen käsittelyä tilanteissa, joissa kysymys on henkilön asemaa, tehtäviä ja niiden hoitamista julkisyhteisöissä, elinkeinoelämässä, järjestötoiminnassa tai muussa vastaavassa toiminnassa kuvaavista tiedoista ja käsittely on yleisen edun mukainen ja käsittely oikeasuhtaista sillä tavoiteltuun oikeutettuun päämäärään nähden yleisen tietosuoja-asetuksen edellyttämällä tavalla. Tällainen käsittelyperuste on erillinen tietosuoja-asetuksen 6 artiklan mukaisista käsittelyperusteista (mun muassa henkilön suostumus, oikeutettu etu jne.).

Syynä kansalliselle poikkeukselle on se, että vastaava kohta on jo tällä hetkellä henkilötietolaissa. Pyrkimyksenä on siis vain säilyttää nykytilaa vastaava tila, jossa henkilötietojen käsittelyyn journalistisia tarkoituksia ja taiteellisen ja kirjallisen ilmaisun tarkoituksia varten sovelletaan säännöksiä, jotka liittyvät henkilötietojen suojaamisvelvoitteeseen ja vastaavasti rajoittaa tietyiltä osin tietosuojaviranomaisen näitä velvoitteita koskevia valtuuksia.

Käsittelyperusteen lisäksi lehdistön asemaa helpotetaan usealla eri poikkeuksella tietosuoja-asetuksen soveltamiseen. Esimerkiksi journalistisia, taiteellista tai akateemista tutkimusta varten kerätyn tiedon osalta ei tarvitsisi noudattaa 5 artiklan edellyttämää tietojen minimointia. Laissa kuitenkin edellytettäisiin, että henkilötietojen keräämisen ja muun käsittelyn olisi oltava perusteltua journalistisen taikka akateemisen, taiteellisen tai kirjallisen ilmaisun tarkoituksien kannalta.

Samaten tietosuoja-asetuksen 5 artiklan mukaisen henkilötietojen täsmällisyyden vaatimusta ei tarvitsisi noudattaa. Vastineparina tälle poikkeukselle ovat esimerkiksi sananvapauslain 3 luvun edelllyttämät vastine- ja oikaisuoikeudet sekä rikoslain kunnianloukkaussäännökset. Eli vaikka henkilö ei pääsisi “oikaisemaan” vanhoja tietojaan lehtien arkistosta, päätoimittajat ja toimittajat olisivat edelleen vastuussa siitä, että julkaistu tieto on oikeaa. Lisäksi rekisteröidyn oikeudet eivät tulisi sovellettavaksi ja siksi rekisteröidyllä ei olisi oikeutta vaatia virheellisen tiedon oikaisemista yleisen tietosuoja-asetuksen nojalla.

Myös säilytyksen rajoittamisen periaatteesta säädettäisiin poikkeus, kun henkilötietoja käsitellään journalistisiin tarkoituksiin taikka akateemisen, taiteellisen tai kirjallisen ilmaisun tarkoituksia varten. Henkilötietoja voidaan tarvita esimerkiksi journalistiseen taustamateriaaliin pitkältä ajalta, eikä tiedon säilytysaikaa voida näin ollen aina yksiselitteisesti määrittää.

Journalistisiin tarkoituksiin, akateemisen, taiteellisen tai kirjallisen ilmaisun tarkoituksia varten voisi lisäksi käsitellä myös henkilötietojen erityisryhmiin kuuluvia ja rikostuomioihin ja rikkomuksiin liittyviä henkilötietoja. Tällaisessa käsittelyssä tulisi kuitenkin edelleen noudattaa asianmukaisia suojatoimia. Henkilöllä ei myöskään olisi oikeutta vastustaa käsittelyä, vaatia tietojen käsittelyn rajoittamista, tietojen poistoa, tai oikeutta siirtää tietoja toiseen järjestelmään kun henkilötietoja käsitellään journalistisiin tarkoituksiin taikka akateemisen, taiteellisen tai kirjallisen ilmaisun tarkoituksia varten.

Journalistiseen tarkoitukseen henkilötietoja käsittelevät toimijat eivät myöskään olisi velvollisia ilmoittamaan tietoturvaloukkauksista rekisteröidylle, vaan ainoastaan viranomaisille. Viranomaiset voisivat tosin joissain tilanteissa edellyttää rekisterinpitäjää myös ilmoittamaan loukkauksesta rekisteröidylle.

Täysin vapaita kaikesta tietosuoja-asetuksen vaatimuksista eivät kuitenkaan journalistisiin tarkoituksiin käsittelevät toimijat ole. Muun muassa vaatimus tietojen suojaamisesta ja eheydestä sekä käsittelyn lainmukaisuudesta koskee edelleen näitäkin toimijoita ja joissakin tilanteissa myös toimitukset joutuisivat nimeämään tietosuojavastaavan.

Ikäraja vielä auki

Tietosuoja-asetus edellyttää, että ennen tietojen käsittelyä tietoyhteiskunnan palveluja tarjoavan toimijan on hankittava alle 16-vuotiaan vanhemmalta (tietosuoja-asetuksessa “vanhempainvastuunkantaja” joka lienee ilmeisesti yksi edunvalvojista) suostumus eli vain yli 16-vuotiaat saavat itse antaa suostumuksen. Työryhmä ehdottaa että ikärajaa laskettaisiin. Ehdotuksessa jätetään vielä avoimeksi lasketaanko raja 13 vai 15 vuoteen.

Työryhmä on pitänyt mahdollisena sekä 13 että 15 vuoden ikärajan asettamista ja aikoo tältä osin seurata muiden jäsenvaltioiden kehitystä. Työryhmän tavoitteena onkin, että ikäraja olisi mahdollisimman yhdenmukainen EU:ssa. Muussa tapauksessa tulisi ehdottaa säädettäväksi 15 vuoden ikärajasta joka on linjassa muualla lainsäädännössä omaksuttujen ikärajojen kanssa. Ruotsissa ikärajaksi on ehdotettu 13 vuotta.

Julkisyhteisöt eivät ole sakkojen piirissä?

Mielenkiintoisimpia asioita muiden ohella on se, että työryhmä ei ehdota mahdollisuutta määrätä hallinnollisia sakkoja viranomaisille tai julkishallinnon elimille samalla tasolla kuin yrityksillekin (eli 20 M€ tai 4 % liikevaihdosta). Tietosuoja-asetus sallisi myös mahdollisuuden määrätä kansallisesti myös sakoista esimerkiksi kunnille ja valtion virastoille, mutta Suomessa tätä vaihtoehtoa ei ilmeisesti käytetä. Ruotsissa tietosuojaviranomaisille on myös tarkoitus antaa mahdollisuus määrätä sakkoja myös viranomaisille ja julkishallinnon elimille, mutta sakkojen määrät tulevat ilmeisesti olemaan alhaisempia.

Rikosoikeudellinen vastuu muuttuu

Nykyinen rikoslaissa oleva henkilörekisteririkosta koskeva säännös ehdotetaan poistettavaksi kokonaan ja korvattavaksi uudella tietosuojarikosta koskevalla säännöksellä. Tämä johtuu pääosin siitä, että tietosuoja-asetuksen tuomat varsin raskaat hallinnolliset seuraamukset kattavat suurimman osan “rangaistustarpeesta”.

Tämän vuoksi tarpeelliseksi katsotaan vain säätää sellainen menettely rangaistavaksi, jossa esimerkiksi rekisterinpitäjän tai henkilötietojen käsittelijän palveluksessa oleva henkilö tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta hankkii (urkkii) henkilötietoja vastoin niiden käyttötarkoitusta. Rangaistussäännös tulisi sovellettavaksi ainoastaan tilanteessa, jossa henkilön ei voida katsoa toimineen rekisterinpitäjän tai henkilötietojen käsittelijän ominaisuudessa. Tällaisiin henkilöihin ei lähtökohtaisesti voida kohdistaa seuraamuksia suoraan yleisen tietosuoja-asetuksen perusteella.

 

Muita muutoksia

Yllämainittujen lisäksi tietosuojalakiin on tulossa muutamia muita täydennyksiä kuten

  • Vakuutusyhtiöille oikeus käsitellä rikostuomiohin liittyviä tietoja
  • Tieteellistä ja historiallista tutkimusta varten oikeus käsitellä erityisiä henkilötietoryhmiä koskevia tietoja (esim terveystiedot, sosiaalinen asema, poliittinen vakaumus ja rikostuomiot. Lakiin ehdotetaan tiettyjä suojatoimia joiden täyttyessä tällainen käsittely olisi sallittua
  • Tilastollisia tarkoituksia varten olisi edelleenkin mahdollista käsitellä erityisiä henkilötietoryhmiä koskevia tietoja

 

Oikeusministeriön työryhmän mietintö

Ruotsin mietintö SOU2017:39

 

Miten GDPR tulee huomioida hankintasopimuksessa? OSA I

Tietosuoja-asetuksen voimaantulo ensi vuoden toukokuussa aiheuttaa merkittäviä muutoksia organisaatioissa monen eri tekijän osalta. Yksi keskeisimpiä ajattelu- ja toimintatavan muutoksia on se, miten sopimussuhteet eri toimijoiden välillä järjestetään tietosuoja-asetuksen vaatimalla tavalla. Asetuksessa kun on nimenomaisia vaatimuksia toimittajan eli GDPR-kielessä käsittelijän ja asiakkaan eli rekisteripitäjän väliselle sopimukselle.

Tässä ensimmäisessä osassa tarkastellaan sitä, mistä tekijöistä asiakkaan ja toimittajan välinen suhde tietosuojan näkökulmasta muodostuu.

Keskity kumppanin valintaan

Kuten aina kaikissa sopimuksissa, terävän ja näppärän tekstin lisäksi myös kumppanin valintaan kannattaa kiinnittää paljonkin huomiota. Vaikka tietosuoja-asetus vyöryttää aiemmin lähes puhtaasti asiakkaan vastuulla olevia asioita myös käsittelijöille, asiakas on silti lähes aina ensimmäinen osoite, johon huomio kohdistuu ongelmatilanteissa. Siksi kumppanin valinnassa tulee kiinnittää huomiota erityisesti osapuolen tietosuojaosaamiseen.

Oman sopimuskokemuksen perusteella tietosuoja-asioiden avulla saa itse asiassa aika nopeasti selville sen, miten vakavasti otettava toimija on kyseessä. Vaikka myyntiesitteet olisivat hienot ja kiiltävät, jos sopimuksessa ei rittävän hyvin määritellä tietosuojaa koskevia edellytyksiä, kumppanin valitsemista kannattaa vielä harkita. Suurilla kansainvälisillä toimijoilla on tässä merkittävä etusija: niillä toiminta alkaa vähitellen olla varsin ammattimaisella tasolla. Suurien toimijoiden valinnassa on omia “taktisia” riskejä, kuten se, että suuren yrityksen toiminta voi olla hyvin jäykkää ja vain tiettyyn muottiin sopivaa. Voi olla myös vaikeata saada omaa toimialaa koskevia muutoksia läpi esimerkiksi siksi, että suuren kansainvälisen toimijan muut asiakkaat eivät moisia tarvitse.

Määritele roolit

Ensimmäinen tehtävä on selvittää osapuolten roolit ja sen mukaisesti myös vastuut sopimuksessa. Hyvänä lähtökohtana voisi pitää sitä, että asiakas on rekisterinpitäjä (“data controller”) eli osapuoli joka päättää, miten henkilötietoja käsitellään ja on myös ensisijaisesti vastuussa käsittelystä rekisteröidyille.

Tilanne ei kuitenkaan ole aina näin selvä ja on mahdollista, että toimittaja on rekisterinpitäjä. Yleensä tällaisissa tilanteissa kysymys on ns. “yhteishuoltajuudesta” eli siitä että sekä asiakas ja toimittajat ovat yhdessä rekisterinpitäjiä (ns. “yhteisrekisterinpitäjä”). Toinen vaihtoehto on, että sekä toimittaja ja asiakas ovat itsenäisiä ja erillisiä rekisterinpitäjiä (tällainen on tyypillistä esimerkiksi silloin, kun ostetaan asiakas- ja yhteystietoja omaan käyttöön). Hyvin harvoin eteen tulee tilanne, jossa pelkästään toimittaja olisi rekisterinpitäjä.

Mitä se sitten tarkoittaa sopimuksen kannalta? Sopimuksessa tulee selkeästi mainita että osapuoli A toimii rekisterinpitäjänä ja osapuoli B käsittelee henkilötietoja A:n lukuun. Esimerkiksi JIT 2015 ehdoissa lähtökohtana on se, että tilaaja (eli hankintayksikkö) on rekisterinpitäjä.

Alihankkijoiden käyttö vaatii luvan

Kun roolit ovat selvillä, voidaan tutustua tarkemmin GDPR:n vaatimuksiin. Tietosuoja-asetuksessa, itse asiassa tarkalleen 28 artiklassa, on määritelty tiettyjä asioita, joiden on löydyttävä jokaisesta sopimuksesta rekisterinpitäjän ja käsittelijän välillä.

Rekisterinpitäjä saa käyttää ainoastaan sellaisia käsittelijöitä, jotka toteuttavat riittävät tekniset ja organisatoriset toimet siten, että käsittely täyttää tämän tietosuoja-asetuksen vaatimukset. Eli toimittajan tietoturvan taso tulisi olla teknisesti ja myös toiminnan kannalta riittävällä tasolla suhteessa käsiteltävän tiedon laatuun. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi henkilön terveystiedoilla on aivan erilainen suojaamisen tarve kuin esimerkiksi toimitusosoitteella.

Sopimukseen tulisi kirjata, että käsittelijä ei saa käyttää alihankkijaa tietojen käsittelyyn ilman rekisterinpitäjän lupaa. Mielenkiintoinen oma kysymyksensä on, mitä tarkoitetaan “käsittelyllä” eli tuleeko jokainen alihankkija hyväksyttää rekisterinpitäjällä? Lähtökohtana ei asetuksessa varmaankaan ole ollut, että esimerkiksi kuljetusyrityksen vaihtamiseen tarvitaan aina asiakkaan lupa. Asetuksen sallimassa riskiperusteisessa lähestymistavassa voisi esimerkiksi miettiä että käsittelyn kannalta keskeisten toimijoiden kuten esimerkiksi palveluntarjoajan hosting-alihankkijan vaihto vaatisi erikseen sopimisen.

Asetus tosin sallii myös ns. “yleisluontoisen” kirjallisen ennakkoluvan eli asiakas voi antaa toimittajalle oikeuden esimerkiksi tietyntyyppisten alihankkijoiden (vaikka juuri kuljetusyrityksen tai esim konserniyhtiön) vaihtamiseen tarvittaessa. Ennakkolupa ei kuitenkaan sekään ole “avoin kortti” vaan edellyttää käsittelijältä jatkuvaa asiakkaan informointia ja tarvittaessa asiakkaalla tulee olla oikeus myös vastustaa tällaisia muutoksia.

On selvää, että sopimuskumppanin lisäksi asiakkaan tulee ainakin jollain tasolla tutustua myös toimittajan keskeisimpiin alihankkijoihin, jotta ymmärretään, missä kaikkealla tietoa käsitellään ja minne päin maailmaa tietoa päätyy. Vaikka periaatteessa asian voi jättää kokonaan toimittajan päätettäväksi, käsittelijällä eli asiakkaalla tulee olla silti selkeä käsitys siitä käsittelyn laajuudesta ja toimintatavoista. Tämä on varmasti yksi isoista kiperistä kysymyksitä jatkossa, kun esimerkiksi monet it-toimittajat haluavat varmasti mahdollisimman laajasti itse päättää, miten toimintansa järjestävät (asiakas on harvoin paras asiantuntija toisen yrityksen bisneksen hoitamisessa). Siksi lieneekin järkevää luoda jonkinlainen vapaus toimittajalle järjestää toimintansa haluamallaan tavala ja jäykän muutosohjaamisen sijaan keskittyä siihen, että tietoa on riittävästi saatavilla ja vain keskeisimmistä muutoksista tulisi keskustella tai jopa sopia asiakkaan kanssa.

JIT ehdot vaativat muutosta

JIT 2015 ehdot eivät välttämättä aivan täysin vastaa tietosuoja-asetuksen vaatimuksia. Selvää on, että kaikissa nyt aloitettavissa ja käynnissä olevissa hankinnoissa tulisi huomioida tietosuoja-asetuksen vaatimukset, vaikka asetus ei olekaan vielä voimassa. Tämä johtuu siitä, että asetus tulee voimaan sopimuksen voimassaolon aikana joten sopimuksen tulee vastata 25.5.2018 tietosuoja-asetuksen vaatimuksia, mitään erillistä “siirtymäaikaa” sopimuksille ei ole.

Esimerkiksi kuntaliitto on ehdottanut tämänkaltaista “pikakorjausta” JIT ehtoihin perustuviin sopimuksiin:

Sen lisäksi mitä JIT 2015 Yleiset -ehtojen luvussa 18 on sovittu, Toimittaja noudattaa rekisterinpitäjänä tai henkilötietojen käsittelijänä kulloinkin voimassa olevan henkilötietolainsäädännön edellyttämiä velvoitteita.

Toimittaja vastaa siitä, että palvelu on kulloinkin voimassa olevan henkilötietolainsäädännön vaatimusten mukainen, ottaen erityisesti huomioon tietojärjestelmien oletusarvoisen ja sisäänrakennetun tietosuojan.

Toimittaja huolehtii käsittelemiensä tietojen asianmukaisesta suojaamisesta varmistaakseen tilaajan aineiston luottamuksellisuuden, eheyden ja saatavuuden.

Seuraavassa osassa tarkastellaan tarkemmin keskeisen tietosuoja-asetuksen 28 artiklan tarkkoja vaatimuksia hankintasopimusten osalta. On aika selvää, että yllämainittu lauseke ei kata kaikkia näitä vaatimuksia vaan laajempaa muokkausta tarvitaan. Tästä enemmän seuraavassa postauksessa ensi viikolla.

KKV näpäytti ensimmäisellä hankintaratkaisullaan syrjivää vertailuperustetta käyttänyttä hankintayksikköä

Sarjassamme, “enpäs muistanutkaan, että tällaistakin oli” sain kokea tällä viikolla kun kilpailu- ja kuluttajavirasto (“KKV”) antoi historiansa ensimmäisen julkisia hankintoja koskevan valvontaratkaisun. Vuoden alussa voimaan tulleen uuden hankintalain myötä kilpailu- ja kuluttajavirastolle suotiin oikeus valvoa julkisia hankintoja. Hankintalain 139 §:n mukaan jokainen, joka katsoo hankintayksikön menetelleen hankintalain vastaisesti, voi tehdä kilpailu- ja kuluttajavirastolle toimenpidepyynnön menettelyn lainmukaisuuden tutkimiseksi.

KKV voi antaa havaitsemansa lainvastaisuuden johdosta hankintayksikölle huomautuksen tai muuta hallintolain (434/2003) 53 c §:ssä tarkoitettua hallinnollista ohjausta (kiinnittää huomiota, antaa huomautus tai toteuttaa muu hallinnollinen toimenpide). Laittomien suorahankintojen osalta KKV voi hankintalain 140 §:n perusteella kieltää hankintapäätöksen täytäntöönpanon. EU-kynnysarvot ylittävien suorahankintojen osalta KKV voi myös tehdä markkinaoikeudelle esityksen seuraamusten, kuten seuraamusmaksun, sopimuskauden lyhentämisen tai hankintapäätöksen kumoamisen määräämiseksi. Sama koskee kansalliset kynnysarvot ylittäviä hankintalain liitteessä E tarkoitettuja palveluhankintoja tai käyttöoikeussopimuksia, jotka on tehty suorahankintana ilman laissa säädettyä perustetta. Menettely on erillinen ja itsenäinen varsinaisesta markkinaoikeuskäsittelystä.

On ollut pienoinen arvoitus, miten kärkkäästi KKV tulee hankintoja valvomaan, virastolla kun on muutenkin jo varsin isot vastuut harteillaan, sen tehtävänä kun on valvoa myös kilpailua ja kuluttajien oikeuksia. Ensimmäisen päätöksen perusteella ei voi sanoa muuta kuin että KKV teki todella komean hankintamaalin! Ratkaisu nimittäin puuttuu asiaan, joka on käytännössä useiden hankintatoimijoiden tunnustama epäkohta mutta johon on loppujen lopuksi pystytty varsin vähän puuttumaan oikeuskäytännössä.

Mistä oli kyse?

Keski-Pohjanmaan sosiaali- ja terveyspalvelukuntayhtymän (Soite) etälääketieteellisten vastuulääkäripalveluiden kilpailutuksesta oli julkaistu hankintailmoitus 9.1.2017. KKV:lle tehdyn toimenpidepyynnön mukaan tarjouspyynnön vertailuperusteet suosivat käytännössä yhtä markkinoilla toimivaa palveluntuottajaa ja sulkevat pois muut potentiaaliset tarjoajat ja palveluntuottajat.

Tarjouspyynnön vertailuperusteet oli laadittu niin, että painotuksena oli 25 prosenttia hinnalle ja loput 75 prosenttia laadulle. Laatupisteet taas jakaantuvat seuraavasti: a) asiantuntemus ja kokemus 40 pistettä ja b) osoitetut taloudelliset säästöt 35 pistettä. Tarjouspyynnön mukaan hinnan osalta käytetään suhteellista vertailutapaa: ”edullisin hinta saa 25 pistettä, seuraavat tarjoukset pisteytetään kaavalla edullisin tarjottu hinta / tarjoajan tarjoama vertailuhinta * 25 pistettä”.

Tarjouspyynnön mukaan tarjoaja sai kohdan ”Asiantuntemus ja kokemus etälääketieteellisten vastuulääkäripalveluiden tuottamisesta” osalta täydet laatupisteet (40 pistettä) tarjouspyynnössä asetettujen kriteerien täyttyessä. Jos yksikin asetetuista laatukriteereistä jäi täyttymättä, tarjoajan laatupisteet asiantuntemuksen ja kokemuksen osalta jäivät 0 pisteeseen.

Tekemiensä selvitysten perusteella KKV totesi, että vertailuperusteiden painotuksen vuoksi todennäköisesti vain yhdellä toimittajalla on mahdollisuus voittaa kilpailutus. Tämä johtui siitä, että asiantuntemusvaatimus koski sellaista osaamista, jota ei Suomessa ollut päässyt kertymään vielä monelle toimijalle edellytettyä määrää. Tämän seurauksena toimittaja voi käytännössä hinnoitella palvelunsa haluamallaan tavalla.

Päätöksessä KKV kiinnitti hankintayksikön huomion hankintalain 2 §:stä ilmeneviin hankintalain tavoitteisiin ja hankintalain 3 §:n mukaisiin periaatteisiin eli siihen, että hankintamenettelyn osallistujia on kohdeltava tasapuolisesti ja syrjimättömästi. Hankintayksikön on myös toimittava avoimesti ja suhteellisuuden vaatimukset huomioon ottaen. KKV katsoi, että hankintayksikön olisi tullut toteuttaa kilpailutus ja vertailuperusteiden asettaminen tavalla, joka mahdollistaa aidon kilpailutilanteen eri terveyspalvelutoimijoiden välillä, palveluiden laatua kuitenkaan vaarantamatta.

Miten niin tämä oli hienoa?

Julkisissa hankinnoissa on jo pitkään kytenyt “kirjoittamaton sääntö”, jonka mukaan soveltuvuusvaatimuksien asettamisesssa voi syrjiä todennäköisemmin kuin vertailuperusteita asetettaessa. Syy tähän on ollut selvä: jos vaatimukset laitetaan liian korkeiksi, moni toimija ei pääse mukaan ja näin joutuvat syrjityksi. Jos vaatimukset ovat todella tiukat, vain yksi toimija voi päästä tarjousvertailuun. Tämä on selkeästi syrjivää.

Sen sijaan on paljon vaikeampaa osoittaa esimerkiksi markkinaoikeudelle, että tarjoajaa on syrjitty, jos vertailuperusteet on laadittu korostaen jotain tiettyä ominaisuutta, jonka yksi toimija voi täyttää. Syy tähän on ollut usein se, että markkinaoikeuden mielestä tarjoaja voi aina kompensoida hinnalla tai muilla tekijöillä mahdollisia menetyksiä yhdessä vertailuperustekategoriassa. Hankintayksiköllä on myös aina ollut suhteellisen laaja harkintavalta liittyen siihen, miten hankitaan. Eli ajatuksen taustalla lienee, että tarjoajat voivat kilpailla samassa tarjouskilpailuissa eri tekijöillä: toinen hinnalla ja toinen laadulla ja se joka voittaa on joka tapauksessa hankintayksikölle kokonaistaloudellisesti edullisempi. Tämä sääntö ei ole täysin pitävä ja oikeuskäytännössä on ollut myös tilanteita, joissa yllämainitun tyyppisiä vertailuperusteita on katsottu syrjiviksi.

Tässä kyseisessä tapauksessa on pureuduttu juuri tähän ongelmaan mielestäni hyvinkin terävästi. Sinänsä vertailuperusteiden syrjivyys on ollut aika “räikeää” mutta on hyvin mahdollista että markkinaoikeudessa olisi päädytty toiseen ratkaisuun. Tosin yksi asia puhuu tätä vastaan: tarjouskilpailussa hinnalle on annettu hyvin pieni merkitys (25%), joten tarjoajat eivät ole voineet helposti kompensoida pistemenetystä (25 pistettä halvimmasta hinnasta kun yhden vertailuperusteen täyttymisestä saa 40 pistettä). On siten mahdollista, että asia olisi saatu nurin myös markkinaoikeudessa, mutta oikeudenkäyntikuluriski on aika suuri, joten välttämättä valitusta ei kannattaisi heppoisin perustein lähteä tekemään.

Tässä mielessä siis KKV:n ensimmäinen ratkaisu on nappisuoritus. Ratkaisusta näkee, että asiaan on perehdytty riittävän hyvin. Ratkaisu on myös suhteellisen rohkea, koska ei ole aivan täysin varmaa, että tuomioistuin olisi ratkaissut asian samalla tavalla. Päätöksellä on varmasti myös ohjaava vaikutus, vaikka nyt kyseessä oli vain “huomion kiinnittäminen”. KKV vie siis hankintakäytäntöä mielestäni selkeästi “reilumpaan” suuntaan tavalla, johon tuomioistuin ei ole välttämättä aina pystynyt.

Siksi: ten points KKV, ten points!

Ratkaisun julkinen versio (pdf)

Aikaisempi artikkelini koskien tarjoajan ominaisuuksia vertailuperusteena

Milloin kannattaa valittaa?

Kolme myyttiä uudesta hankintalaista

Uusi hankintalaki astui voimaan vuoden alusta suurin lupauksin: pk-yritysten asema paranee! Ei enää jättihankintoja! Ei enää järkyttävää hintakilpailua pienyrittäjien selkänahasta! Nyt kaikki ostamaan suomalaista ruokaa ja työtä!

Hankintalain viimeisimmät uudistukset olivat osittain merkittäviä, osittain pieniä. Pienen tuumailun ja haastateltuani muutamia hankintojen superosaajia olen kallistumassa sellaiseen ajatukseen, että monilta osin toisin kävi. Mielenkiintoisena havaintona JIT-miehen salaisessa hankintaremmissä on ollut se, että kaksi suurinta ja mainostetuinta muutosta, eivät itse asiassa muuttaneet juuri yhtään mitään.

Hankintalaki joutui tahmeahkon valmistelun kohteeksi, suurimmaksi syyksi ilmeisesti taustalla käytyjen poliittisten vääntöjen vuoksi. Merkittävä muutos tuli mielestäni siihen, miten sidosyksikköhankintoja tehtiin. Siitä joskus myöhemmin. Mutta mielestäni muutama myytti on syytä murtaa.

Myytti numero 1: hankinnat on pakko jakaa osiin

BUSTED! Hankintalain 75 §:n mukaisesti:

Hankintayksikkö voi tehdä hankintasopimuksen erillisinä osina ja määritellä kyseisten osien koon ja kohteen. Jos hankintayksikkö ei jaa hankintasopimusta osiin, sen on esitettävä jakamatta jättämisen syyt hankinta-asiakirjoissa, hankintapäätöksessä tai hankintamenettelyä koskevassa erillisessä kertomuksessa.

No mitä tämä sitten tarkoittaa? Kiinnitin itse huomioita erityisesti siihen, että laissa ei itse asiassa suuresti pakoteta jakamaan hankintoja osiin. Hankintayksiköllä ei itse asiassa ole velvollisuutta jakaa hankintaa osiin vaan ainoastaan velvollisuus perustella se miksi hankintaa ei jaeta osiin. Tämä on olennainen ero siihen, miten asiaa on ehkä alun perin mainostettu: hankintoja pakotetaan jakamaan pk-sektorin hyväksi. Tärkeää on huomata, että hankinnan jakamatta jättäminen ei ole hankintalain 146 §:n mukaisesti valitusperuste. Eli kukaan ei voi valittaa markkinaoikeuteen siitä, että hankinta jätettiin jakamatta.

Mielenkiintoinen kysymys on kuitenkin se, voisiko hankinnasta valittaa silloin, kun hankintaa ei jaeta osiin ja sitä ei perustella mitenkään. Eli ilmeisesti tarjoajakandidaatti voisi valittaa siinä tilanteessa jakamatta jättämisen perustelemattomuudesta (huh! kapulakieltä!!!). No, tämä asiahan helposti ohitetaan sillä tavalla, että hankintailmoitukseen/tarjouspyyntöön otetaan lakoninen maininta tyyliin “hankintayksikkö on harkinnut asiaa ja katsonut että hankintaa ei voida jakaa osiin koska maailma on pyöreä”.

Myytti nro 2: Halvinta hintaa ei saa enää käyttää?

BUSTED! Toinen selkeä myytti on liittynyt siihen, että “halvinta hintaa” ei voisi enää huomioida hankinnan päätöksentekokriteerinä. Moni osapuoli onkin ehtinyt julistamaan, että “puhdas hintakilpailu on kuollut”. Kuitenkin hankintalain 93 §:n mukaan:

Tarjouksista on valittava kokonaistaloudellisesti edullisin tarjous. Kokonaistaloudellisesti edullisin on tarjous, joka on hankintayksikön kannalta hinnaltaan halvin, kustannuksiltaan edullisin tai hinta-laatusuhteeltaan paras. Jos hankintayksikkö käyttää muissa kuin tavarahankinnoissa kokonaistaloudellisen edullisuuden perusteena ainoastaan halvinta hintaa, sen on esitettävä tätä koskevat perustelut hankinta-asiakirjoissa, hankintapäätöksessä taikka hankintamenettelyä koskevassa erillisessä kertomuksessa.

Kuten hankintojen pilkkomisen osalta, tässäkään kohdin hankintalaki ei täsmällisesti kiellä käyttämästä halvinta hintaa valintakriteerinä. Laki vain velvoittaa hankintayksikköä perustelemaan tilanteet, joissa valintaperusteena käytetään halvinta hintaa. Tästäkään ei voida valittaa markkinaoikeuteen. Samaten hankintailmoitukseen/tarjouspyyntöön voidaan ottaa toteamus siitä, että asiaa on harkittu ja on päädytty siihen, että halvinta hintaa käytetään.

Eli halvinta hintaa voi edelleen käyttää. Ja todennäköisesti lain vaatimukset täyttyvät erittäin lakonisellakin perustelulla, koska hinnan käyttämisestä ei voi valittaa markkinaoikeuteen.

Myytti nro 3: kansallisen kynnysarvon nostaminen suosii pienyrityksiä

BUSTED/TOTTA Kansallinen kynnysarvo nostettiin 60000 euroon ja samalla uskottiin, että monen yrityksen ja hankintayksikön työ helpottuu kun ei tarvitse tehdä niitä tarjouspyyntöasiakirjoja vaan voi ostaa suoraan paikalliselta yrittäjältä.

Kunhan vain hinta on sitten alle sen 60000 euroa (vink vink)

Hintakikkailuahan on harrastettu maailman sivu, esimerkkiä näytti hiljattain maamme ministerötkin liikenneverkoselvityksen hankinnoissa.

Myönnetään, 30.000 euron raja oli todennäköisesti liian alhainen, kilpailuttamisen kustannukset saattoivat olla joskus yli kymmenen prosenttia koko hankinnan arvosta. Eikä varmaankaan ole olemassa taianomaista lukua, jolloin hyödyllisyys ja tehokkuus kohtaavat. Jokainen kansallinen kynnysarvo on tähän saakkakin vedetty ainakin osittain “hatusta” jotta politiikot saataisiin tyytyväisiksi.

Muistan “ainoan oikean” hankintalain voimaantulon ajalta (eli kymmenen vuoden takaa, kynnysarvo säädettiin tuolloin 15.000 euroon) tarinan, joka kiteytti minulle miksi hankintalakia tarvitaan. Suomen yrittäjien edustaja totesi tuolloin, että aiemmin oman kuntansa seuraavan talven lumenhoitourakat sai itselleen kun muisti oikeaan aikaan viedä rakennusvirastoon viiden kympin viskipullon. Kunnes joku ulkopaikkakuntalainen keksi viedä kuudenkympin pullon (hinnat muutettu euroiksi). Sitten se kilpailuttaminen alkoikin tuntua hyvältä vaihtoehdolta.

On selvää, että kynnysarvon nosto on vienyt pimentoon selviä mahdollisuuksia monelta yritykseltä. Jos jokin hankintayksikkö tekee esimerkiksi viisi kappaletta alle kynnysarvon alittavaa hankintaa vaikkapa vuoden aikana, kysymys on 300.000 eurosta. Rakennusurakoissa päästään miljoonaan myös varsin nopeasti. Kysymys on siis isosta rahasta: 60.000 euroa on iso raha monella alalla, monen yrittäjän koko liikevaihto jopa!

Kynnysarvot eivät koskaan ole tehty “alarajaksi” tai “ylärajaksi”. Mielestäni hankintalain tarkoituksena ei ole ikinä ollut säätää millintarkasti, milloin hankintoja kilpailutetaan ja milloin ei. Olen aina mieltänyt kynnysarvon numeroksi, jonka tarkoituksena on osoittaa suuntaa sille, milloin pitää kilpailuttaa. Eli tärkeämpää on ymmärtää kilpailuttamisen hyödyt eikä mekaanisesti soveltaa kynnysarvoja.

Vierailulla markkinaoikeudessa: hankintajuttujen määrä laskussa (edelleen)

Vierailin julkisten hankintojen yhdistyksen mukana markkinaoikeudessa eilen. Ylituomari Kimmo Mikkola esitteli tuomioistuimen toimintaa tuomarikolleegojensa ohella tutun ammattimaisesti ja innostuneesti. Ja miksipä ei voisi olla innostunut? Onhan tämä paikka kuitenkin the paikka, missä moni hankinta saa viimeisen sanansa lainmukaisuudesta.

Valitettavasti hankinta-asiat ovat pelkkää paperinpyöritystä eli hankintalakimies ei pääse istuntosaliin puolustamaan/syyttämään hankintaa. Siksi tuomareiden työ paikanpäällä on käytännössä hyvin paljon työhuoneissa tapahtuvaa. Pääsimme silti tutustumaan markkinaoikeuden pääistuntosaliin, jossa muun muassa käydään patentti- tai kilpailuoikeusasioita.

Hankintajuttujen määrä edelleen laskussa

Alustavien tietojen mukaan markkinaoikeuteen saapui vuonna 2016 vähemmän julkisiin hankintoihin liittyviä valituksia kuin vuonna 2015. Tarkat luvut julkaistaan myöhemmin, mutta ero on merkittävä. Ylituomari Mikkolan mukaan tätä laskua ei voida täysin laittaa hankinta-asioita koskevan oikeudenkäyntimaksun merkittävään korotukseen vuoden 2016 alussa.

Mikkolan mukaan määrä kääntyi laskuun jo vuonna 2015 ja pudotus voi osaksi olla syytä tavanomaisesta laskevasta trendistä. JIT-miehen pääkonttorissa on tarkoitus virittää excel-taulukot taas huippuunsa ja analysoida vuoden 2016 ratkaisut, jotta nähdään, että onko esimerkiksi pienempiarvoisia ratkaisuja nyt vähemmän.

Uusi hankintalaki  – same same but different

Kun paikalla oli yli 40 hankinta-alan ammattilaista (ja minä), keskustelu tietenkin kääntyi myös uuteen hankintalakiin jossakin vaiheessa. On selvää, että tietyt hankintalain muutokset, kuten esimerkiksi päätöksen perusteluvaatimusten “keveneminen” ja sote-hankintojen vaatimusten keventyminen sekä tietysti kynnysarvojen nosto voi vaikuttaa markkinaoikeuden oikeuskäytäntöön.

Markkinaoikeuden tuomarit kuitenkin vaikuttivat ottavan tilanteen varsin rauhallisesti, kyseessä ei todellakaan ollut ensimmäinen lakimuutos heidän urallaan ja vaikka uusi hankintalaki voikin tuoda “yllätyksiä” tiettyihin hankintajuttuihin, markkinaoikeuden pitkä ja sangen laadukaskin oikeuskäytäntö antaa kuitenkin paljon pohjaa tulkinnoille uudessakin tilanteessa.

Hankintajuttujen keskimääräinen käsittelyaika on muuten pysynyt pitkään kuuden kuukauden tienoilla. Keskustelua syntyi tästäkin eli siitä voisiko tehokkuutta vielä nostaa. Käytännössä tämä ei kuitenkaan liene mahdollista, sillä Mikkolan mukaan pelkästään oikeudenkäynnin kirjelmöinti kestää helposti kolme kuukautta eikä päätöstä pystytä ihan hetkessä kirjoittamaan. Mielestäni markkinaoikeus on tehnyt todella hienoa työtä käsittelyaikojen lyhentämisessä kun otetaan huomioon että pahimmillaan päätöksen saaminen kesti lähes 18 kuukautta. Keskimäärin.

Markkinaoikeuden ratkaisut ovat mielestäni laadultaan erittäin hyviä kun verrataan käsittelyn kestoa ja juttumäärää. Totta kai, markkinaoikeuskin on joskus väärässä, eikä siinä ole mitään outoa, onhan KHO:kin joskus väärässä (ainakin minun mielestä).

Hankintalaki kiertotiellä: Liikenneselvityksen kilpailutukset

Kirjoitin eilen liikenne- ja viestintäministeriön konsulttihankinnoista. Tuolloin kirjoittaessa en ollut saanut vielä varmuutta siitä, oliko ministeriö tehnyt erikoiset, alle 30.000 euron arvoiset hankintansa esimerkiksi aiemman kilpailutuksen tai voimassaolevan puitesopimuksen tiellä.

Nyt tiedetään, että ei ollut. Ministeriön ylijohtaja itse tunnusti Ilta-Sanomissa, että alle 30.000 euron hintojen tarkoituksena oli nimenomaan kilpailutuksen välttäminen. Mielenkiintoiseksi tekee asiassa sen, että ylijohtajan mielestä kyseessä ei ollut hankintalan kiertämistä vaan toimintaa joka “mahdollistaa nopean reagoinnin”.

Ilmeisesti yhtenä syynä kilpailuttamatta jättämiseen on ollut myös se, että hankinnoilla on ollut kiire. Oikeuskäytännössä kiirettä ei ole pidetty riittävänä perusteena suorahankinnalle eli kilpailuttamatta jättämiselle kuin äärimmäisen rajatuissa tilanteissa, ja lainvalmistelun hutilointia ei voida pitää tällaisena perusteena. Myöskään sitä, että saatavilla on vain “yksi asiantuntija Suomessa” ei ole pätevä peruste.

Kuten eilen kirjoitin, hankinnan pilkkominen osiin ei ole sallittua hankintalain soveltamisen välttämiseksi. Näin näyttää nyt kuitenkin tapahtuneen muutaman tarjoajan kohdalla kun on tehty useampi alle 30.000 euron hankinta.

On huolestuttavaa, että hankintalakia sovelletaan ministeriön tasolla näin virheellisesti. Kyseessä on kuitenkin laki, joka koskee kaikkia viranomaisia. Pahintahan hankintalaissa on kuitenkin se, että asiakas kantaa aina seuraamukset eli mikäli joku menee ehdottamaan suorahankintaa joka on siinä “rajalla”.

Autoverotuksen uudistus ja taianomainen “kolkyttonnia”

Autoverotuksen ja käytännössä miltei koko autoliikenteen uudistamista ehdottanutta liikenneselvitystä tehtiin mielenkiintoisella tavalla. Muun muassa Yleisradio, Suomen kuvalehti ja Ilta-Sanomat ovat uutisoineet konsulttien laajasta käytöstä selvityksessä. Ilta-Sanomien mukaan (uutinen koskee Suomen Kuvalehden maksumuurin takana olevaa uutista) konsulttiselvityksistä maksettiin eri yhtiöille yli 331 497,50 euroa.

Konsulttien käyttäminen selvitysten tekemisessä ei ole mikään outo tai huono asia. Mielestäni on aivan selvää että konsultteja tulee käyttää varsinkin tällaisessa selvitystyössä jo pelkästään kahdesta syystä: tuloksia tulee yleensä nopeasti ja näkemystä saadaan “talon ulkopuolelta”.

Mielenkiintoiseksi hankintalain kannalta tässä tekee se, millaisia summia konsulttiyhtiöt ovat laskuttaneet ministeriöltä: sattumaa tai ei, mutta kaikki laskutetut summat ovat alle silloisen hankintalain 30.000 euron soveltamisrajan. Minulla ei ole ollut käytettävissä tätä kirjoitettaessa tietoa siitä, onko ministeriöllä ollut jokin asianmukaisesti kilpailutettu puitesopimus jonkin konsulttiyhtiön kanssa. En löytänyt mainintaa kyseisenlaisesta puitesopimuksesta ainakaan Hilmasta tai ministeriön sivuilta.

Jo pitkään tarjoajien ja virkamiesten keskuudessa on elänyt vahva legenda siitä, että “kun mennään alle 30.000 euron, koira ei perään hauku.” Tämä ei kuitenkaan markkinaoikeuden oikeuskäytännössä pidä paikkaansa.

Olisi mielenkiintoista nähdä noiden konsulttitöiden laskut ja nähdä miten moiseen summiin on päädytty. Tuolloin voimassa olleen hankintalain mukaan 30.000 kynnysarvoa laskettaessa on katsottava suurinta maksettavaa kokonaiskorvausta ilman arvonlisäveroa. Arvoa laskettaessa on otettava huomioon myös hankinnan mahdolliset vaihtoehtoiset toteuttamistavat ja hankintasopimukseen sisältyvät optio- ja pidennysehdot sekä ehdokkaille tai tarjoajille maksettavat palkkiot tai maksut.

Kiperä kysymys on tietenkin mitä suurinta maksettavaa kokonaiskorvausta oikein tarkoittaa. Joissakin tilanteissa hyvää osviittaa voi saada esimerkiksi siitä, millaisia tarjouksia saa tarjoajilta. Jos vaikka neljästä tarjoajasta kolmella tarjous ylittää 30.000 euroa mutta yhdellä ei, kyseessä on todennäköisesti hankintalain mukainen hankinta, vaikka hinnaltaan halvin olisikin selvästi alle kynnysarvon.

Markkinaoikeus on tehnyt silloin tällöin ratkaisuja tällaisista rajatapauksista. Muun muassa ratkaisussa MAO 32/13 markinaoikeus katsoi, että hankinta olisi tullut kilpailuttaa koska tiedossa oli että jatko-osa hankinnasta tultaisiin tekemään samalta toimittajalta. Hankintayksikkö yritti vedota siihen, että hankinnan hetkellä sillä ei ollut budjetissa kuin 30.000 euroa ja jatkotoimenpiteistä ei ollut näinollen “varmuutta”. Markkinaoikeus kuitenkin katsoi että kyseessä oli laiton hankinnan pilkkominen osiin hankintalain kynnysarvon ja soveltamisen välttämiseksi.

Muutama konsulttiyritys näyttää pilkkoneen laskunsa osiin, mutta silti lopputulokseksi tulee 30.000 euroa “hipova” summa. Muun muassa ratkaisussa MAO 610/09 markkinaoikeus totesi että:

Markkinaoikeus toteaa, että hankintayksikön hankinnan ennakoitua arvoa koskevan arvion perusteena ollut hankinnan kokonaisarvo on alittanut vain 120 eurolla hankintalain 15 §:n 1 kohdan mukaisen kansallisen kynnysarvon määrän. Ottaen huomioon hintojen yleisen nousukehityksen sekä nyt käsiteltävänä olevassa tarjouskilpailussa saatujen tarjousten kokonaishinnan, markkinaoikeus katsoo, ettei hankintayksikkö ole perustellusti voinut lähteä siitä, että hankinnan kokonaisarvo alittaa hankintalain 15 §:n 1 kohdan mukaisen palveluhankintojen kansallisen kynnysarvon määrän.

Kyseisessä ratkaisussa hankintayksikkö oli arvioinut hankinnan arvoa neljä vuotta sitten saatujen tarjousten perusteella ja lähtenyt siitä, että kynnysarvo ei ylity.

Liikenneselvityksen osalta olisi varmaankin katsottava kokonaisuutta: olisiko esimerkiksi niin, että joku konsulttiyhtiöistä tehnyt muutakin työtä ministeriölle vaikkapa viimeisen vuoden-parin aikana tehnyt töitä sen verran, että kynnysarvo ylittyisi? Jos näin olisi, hankinnat tulisi kilpailuttaa hankintalain mukaisesti (ellei sitä ole jo tehty).

Uudessa hankintalaissa kansallinen kynnysarvo on nostettu 60.000 euroon, mutta muilta osin tilanne on sama. On selvää, että tällaista suorahankintaa tulee esintymään jatkossa huomattavasti enemmän kahdesta syystä: nostetut kynnysarvot ja vaikeutunut oikeussuojan tarve. Toisaalta taas, mitään järkeähän ei ole kaikkien pienten hankintojen kilpailuttamisessa ole koska itse kilpailuttaminen maksaa hirveästi. On vain mielenkiintoista nähdä miten tasapainoon nämä kaksi tekijää, eli kilpailumahdollisuuksien hyödyntäminen ja käytännön järki, asettuvat.