Kolme myyttiä uudesta hankintalaista

Uusi hankintalaki astui voimaan vuoden alusta suurin lupauksin: pk-yritysten asema paranee! Ei enää jättihankintoja! Ei enää järkyttävää hintakilpailua pienyrittäjien selkänahasta! Nyt kaikki ostamaan suomalaista ruokaa ja työtä!

Hankintalain viimeisimmät uudistukset olivat osittain merkittäviä, osittain pieniä. Pienen tuumailun ja haastateltuani muutamia hankintojen superosaajia olen kallistumassa sellaiseen ajatukseen, että monilta osin toisin kävi. Mielenkiintoisena havaintona JIT-miehen salaisessa hankintaremmissä on ollut se, että kaksi suurinta ja mainostetuinta muutosta, eivät itse asiassa muuttaneet juuri yhtään mitään.

Hankintalaki joutui tahmeahkon valmistelun kohteeksi, suurimmaksi syyksi ilmeisesti taustalla käytyjen poliittisten vääntöjen vuoksi. Merkittävä muutos tuli mielestäni siihen, miten sidosyksikköhankintoja tehtiin. Siitä joskus myöhemmin. Mutta mielestäni muutama myytti on syytä murtaa.

Myytti numero 1: hankinnat on pakko jakaa osiin

BUSTED! Hankintalain 75 §:n mukaisesti:

Hankintayksikkö voi tehdä hankintasopimuksen erillisinä osina ja määritellä kyseisten osien koon ja kohteen. Jos hankintayksikkö ei jaa hankintasopimusta osiin, sen on esitettävä jakamatta jättämisen syyt hankinta-asiakirjoissa, hankintapäätöksessä tai hankintamenettelyä koskevassa erillisessä kertomuksessa.

No mitä tämä sitten tarkoittaa? Kiinnitin itse huomioita erityisesti siihen, että laissa ei itse asiassa suuresti pakoteta jakamaan hankintoja osiin. Hankintayksiköllä ei itse asiassa ole velvollisuutta jakaa hankintaa osiin vaan ainoastaan velvollisuus perustella se miksi hankintaa ei jaeta osiin. Tämä on olennainen ero siihen, miten asiaa on ehkä alun perin mainostettu: hankintoja pakotetaan jakamaan pk-sektorin hyväksi. Tärkeää on huomata, että hankinnan jakamatta jättäminen ei ole hankintalain 146 §:n mukaisesti valitusperuste. Eli kukaan ei voi valittaa markkinaoikeuteen siitä, että hankinta jätettiin jakamatta.

Mielenkiintoinen kysymys on kuitenkin se, voisiko hankinnasta valittaa silloin, kun hankintaa ei jaeta osiin ja sitä ei perustella mitenkään. Eli ilmeisesti tarjoajakandidaatti voisi valittaa siinä tilanteessa jakamatta jättämisen perustelemattomuudesta (huh! kapulakieltä!!!). No, tämä asiahan helposti ohitetaan sillä tavalla, että hankintailmoitukseen/tarjouspyyntöön otetaan lakoninen maininta tyyliin “hankintayksikkö on harkinnut asiaa ja katsonut että hankintaa ei voida jakaa osiin koska maailma on pyöreä”.

Myytti nro 2: Halvinta hintaa ei saa enää käyttää?

BUSTED! Toinen selkeä myytti on liittynyt siihen, että “halvinta hintaa” ei voisi enää huomioida hankinnan päätöksentekokriteerinä. Moni osapuoli onkin ehtinyt julistamaan, että “puhdas hintakilpailu on kuollut”. Kuitenkin hankintalain 93 §:n mukaan:

Tarjouksista on valittava kokonaistaloudellisesti edullisin tarjous. Kokonaistaloudellisesti edullisin on tarjous, joka on hankintayksikön kannalta hinnaltaan halvin, kustannuksiltaan edullisin tai hinta-laatusuhteeltaan paras. Jos hankintayksikkö käyttää muissa kuin tavarahankinnoissa kokonaistaloudellisen edullisuuden perusteena ainoastaan halvinta hintaa, sen on esitettävä tätä koskevat perustelut hankinta-asiakirjoissa, hankintapäätöksessä taikka hankintamenettelyä koskevassa erillisessä kertomuksessa.

Kuten hankintojen pilkkomisen osalta, tässäkään kohdin hankintalaki ei täsmällisesti kiellä käyttämästä halvinta hintaa valintakriteerinä. Laki vain velvoittaa hankintayksikköä perustelemaan tilanteet, joissa valintaperusteena käytetään halvinta hintaa. Tästäkään ei voida valittaa markkinaoikeuteen. Samaten hankintailmoitukseen/tarjouspyyntöön voidaan ottaa toteamus siitä, että asiaa on harkittu ja on päädytty siihen, että halvinta hintaa käytetään.

Eli halvinta hintaa voi edelleen käyttää. Ja todennäköisesti lain vaatimukset täyttyvät erittäin lakonisellakin perustelulla, koska hinnan käyttämisestä ei voi valittaa markkinaoikeuteen.

Myytti nro 3: kansallisen kynnysarvon nostaminen suosii pienyrityksiä

BUSTED/TOTTA Kansallinen kynnysarvo nostettiin 60000 euroon ja samalla uskottiin, että monen yrityksen ja hankintayksikön työ helpottuu kun ei tarvitse tehdä niitä tarjouspyyntöasiakirjoja vaan voi ostaa suoraan paikalliselta yrittäjältä.

Kunhan vain hinta on sitten alle sen 60000 euroa (vink vink)

Hintakikkailuahan on harrastettu maailman sivu, esimerkkiä näytti hiljattain maamme ministerötkin liikenneverkoselvityksen hankinnoissa.

Myönnetään, 30.000 euron raja oli todennäköisesti liian alhainen, kilpailuttamisen kustannukset saattoivat olla joskus yli kymmenen prosenttia koko hankinnan arvosta. Eikä varmaankaan ole olemassa taianomaista lukua, jolloin hyödyllisyys ja tehokkuus kohtaavat. Jokainen kansallinen kynnysarvo on tähän saakkakin vedetty ainakin osittain “hatusta” jotta politiikot saataisiin tyytyväisiksi.

Muistan “ainoan oikean” hankintalain voimaantulon ajalta (eli kymmenen vuoden takaa, kynnysarvo säädettiin tuolloin 15.000 euroon) tarinan, joka kiteytti minulle miksi hankintalakia tarvitaan. Suomen yrittäjien edustaja totesi tuolloin, että aiemmin oman kuntansa seuraavan talven lumenhoitourakat sai itselleen kun muisti oikeaan aikaan viedä rakennusvirastoon viiden kympin viskipullon. Kunnes joku ulkopaikkakuntalainen keksi viedä kuudenkympin pullon (hinnat muutettu euroiksi). Sitten se kilpailuttaminen alkoikin tuntua hyvältä vaihtoehdolta.

On selvää, että kynnysarvon nosto on vienyt pimentoon selviä mahdollisuuksia monelta yritykseltä. Jos jokin hankintayksikkö tekee esimerkiksi viisi kappaletta alle kynnysarvon alittavaa hankintaa vaikkapa vuoden aikana, kysymys on 300.000 eurosta. Rakennusurakoissa päästään miljoonaan myös varsin nopeasti. Kysymys on siis isosta rahasta: 60.000 euroa on iso raha monella alalla, monen yrittäjän koko liikevaihto jopa!

Kynnysarvot eivät koskaan ole tehty “alarajaksi” tai “ylärajaksi”. Mielestäni hankintalain tarkoituksena ei ole ikinä ollut säätää millintarkasti, milloin hankintoja kilpailutetaan ja milloin ei. Olen aina mieltänyt kynnysarvon numeroksi, jonka tarkoituksena on osoittaa suuntaa sille, milloin pitää kilpailuttaa. Eli tärkeämpää on ymmärtää kilpailuttamisen hyödyt eikä mekaanisesti soveltaa kynnysarvoja.

Published by

Panu Pökkylä

Blogger, enterpeneur and a senior legal counsel at Nordea. Certified Information Privacy Professional / Europe (CIPP/E). I write in Finnish about technology and law, public procurement and privacy. All opinions are mine

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s