Kolme myyttiä uudesta hankintalaista

Uusi hankintalaki astui voimaan vuoden alusta suurin lupauksin: pk-yritysten asema paranee! Ei enää jättihankintoja! Ei enää järkyttävää hintakilpailua pienyrittäjien selkänahasta! Nyt kaikki ostamaan suomalaista ruokaa ja työtä!

Hankintalain viimeisimmät uudistukset olivat osittain merkittäviä, osittain pieniä. Pienen tuumailun ja haastateltuani muutamia hankintojen superosaajia olen kallistumassa sellaiseen ajatukseen, että monilta osin toisin kävi. Mielenkiintoisena havaintona JIT-miehen salaisessa hankintaremmissä on ollut se, että kaksi suurinta ja mainostetuinta muutosta, eivät itse asiassa muuttaneet juuri yhtään mitään.

Hankintalaki joutui tahmeahkon valmistelun kohteeksi, suurimmaksi syyksi ilmeisesti taustalla käytyjen poliittisten vääntöjen vuoksi. Merkittävä muutos tuli mielestäni siihen, miten sidosyksikköhankintoja tehtiin. Siitä joskus myöhemmin. Mutta mielestäni muutama myytti on syytä murtaa.

Myytti numero 1: hankinnat on pakko jakaa osiin

BUSTED! Hankintalain 75 §:n mukaisesti:

Hankintayksikkö voi tehdä hankintasopimuksen erillisinä osina ja määritellä kyseisten osien koon ja kohteen. Jos hankintayksikkö ei jaa hankintasopimusta osiin, sen on esitettävä jakamatta jättämisen syyt hankinta-asiakirjoissa, hankintapäätöksessä tai hankintamenettelyä koskevassa erillisessä kertomuksessa.

No mitä tämä sitten tarkoittaa? Kiinnitin itse huomioita erityisesti siihen, että laissa ei itse asiassa suuresti pakoteta jakamaan hankintoja osiin. Hankintayksiköllä ei itse asiassa ole velvollisuutta jakaa hankintaa osiin vaan ainoastaan velvollisuus perustella se miksi hankintaa ei jaeta osiin. Tämä on olennainen ero siihen, miten asiaa on ehkä alun perin mainostettu: hankintoja pakotetaan jakamaan pk-sektorin hyväksi. Tärkeää on huomata, että hankinnan jakamatta jättäminen ei ole hankintalain 146 §:n mukaisesti valitusperuste. Eli kukaan ei voi valittaa markkinaoikeuteen siitä, että hankinta jätettiin jakamatta.

Mielenkiintoinen kysymys on kuitenkin se, voisiko hankinnasta valittaa silloin, kun hankintaa ei jaeta osiin ja sitä ei perustella mitenkään. Eli ilmeisesti tarjoajakandidaatti voisi valittaa siinä tilanteessa jakamatta jättämisen perustelemattomuudesta (huh! kapulakieltä!!!). No, tämä asiahan helposti ohitetaan sillä tavalla, että hankintailmoitukseen/tarjouspyyntöön otetaan lakoninen maininta tyyliin “hankintayksikkö on harkinnut asiaa ja katsonut että hankintaa ei voida jakaa osiin koska maailma on pyöreä”.

Myytti nro 2: Halvinta hintaa ei saa enää käyttää?

BUSTED! Toinen selkeä myytti on liittynyt siihen, että “halvinta hintaa” ei voisi enää huomioida hankinnan päätöksentekokriteerinä. Moni osapuoli onkin ehtinyt julistamaan, että “puhdas hintakilpailu on kuollut”. Kuitenkin hankintalain 93 §:n mukaan:

Tarjouksista on valittava kokonaistaloudellisesti edullisin tarjous. Kokonaistaloudellisesti edullisin on tarjous, joka on hankintayksikön kannalta hinnaltaan halvin, kustannuksiltaan edullisin tai hinta-laatusuhteeltaan paras. Jos hankintayksikkö käyttää muissa kuin tavarahankinnoissa kokonaistaloudellisen edullisuuden perusteena ainoastaan halvinta hintaa, sen on esitettävä tätä koskevat perustelut hankinta-asiakirjoissa, hankintapäätöksessä taikka hankintamenettelyä koskevassa erillisessä kertomuksessa.

Kuten hankintojen pilkkomisen osalta, tässäkään kohdin hankintalaki ei täsmällisesti kiellä käyttämästä halvinta hintaa valintakriteerinä. Laki vain velvoittaa hankintayksikköä perustelemaan tilanteet, joissa valintaperusteena käytetään halvinta hintaa. Tästäkään ei voida valittaa markkinaoikeuteen. Samaten hankintailmoitukseen/tarjouspyyntöön voidaan ottaa toteamus siitä, että asiaa on harkittu ja on päädytty siihen, että halvinta hintaa käytetään.

Eli halvinta hintaa voi edelleen käyttää. Ja todennäköisesti lain vaatimukset täyttyvät erittäin lakonisellakin perustelulla, koska hinnan käyttämisestä ei voi valittaa markkinaoikeuteen.

Myytti nro 3: kansallisen kynnysarvon nostaminen suosii pienyrityksiä

BUSTED/TOTTA Kansallinen kynnysarvo nostettiin 60000 euroon ja samalla uskottiin, että monen yrityksen ja hankintayksikön työ helpottuu kun ei tarvitse tehdä niitä tarjouspyyntöasiakirjoja vaan voi ostaa suoraan paikalliselta yrittäjältä.

Kunhan vain hinta on sitten alle sen 60000 euroa (vink vink)

Hintakikkailuahan on harrastettu maailman sivu, esimerkkiä näytti hiljattain maamme ministerötkin liikenneverkoselvityksen hankinnoissa.

Myönnetään, 30.000 euron raja oli todennäköisesti liian alhainen, kilpailuttamisen kustannukset saattoivat olla joskus yli kymmenen prosenttia koko hankinnan arvosta. Eikä varmaankaan ole olemassa taianomaista lukua, jolloin hyödyllisyys ja tehokkuus kohtaavat. Jokainen kansallinen kynnysarvo on tähän saakkakin vedetty ainakin osittain “hatusta” jotta politiikot saataisiin tyytyväisiksi.

Muistan “ainoan oikean” hankintalain voimaantulon ajalta (eli kymmenen vuoden takaa, kynnysarvo säädettiin tuolloin 15.000 euroon) tarinan, joka kiteytti minulle miksi hankintalakia tarvitaan. Suomen yrittäjien edustaja totesi tuolloin, että aiemmin oman kuntansa seuraavan talven lumenhoitourakat sai itselleen kun muisti oikeaan aikaan viedä rakennusvirastoon viiden kympin viskipullon. Kunnes joku ulkopaikkakuntalainen keksi viedä kuudenkympin pullon (hinnat muutettu euroiksi). Sitten se kilpailuttaminen alkoikin tuntua hyvältä vaihtoehdolta.

On selvää, että kynnysarvon nosto on vienyt pimentoon selviä mahdollisuuksia monelta yritykseltä. Jos jokin hankintayksikkö tekee esimerkiksi viisi kappaletta alle kynnysarvon alittavaa hankintaa vaikkapa vuoden aikana, kysymys on 300.000 eurosta. Rakennusurakoissa päästään miljoonaan myös varsin nopeasti. Kysymys on siis isosta rahasta: 60.000 euroa on iso raha monella alalla, monen yrittäjän koko liikevaihto jopa!

Kynnysarvot eivät koskaan ole tehty “alarajaksi” tai “ylärajaksi”. Mielestäni hankintalain tarkoituksena ei ole ikinä ollut säätää millintarkasti, milloin hankintoja kilpailutetaan ja milloin ei. Olen aina mieltänyt kynnysarvon numeroksi, jonka tarkoituksena on osoittaa suuntaa sille, milloin pitää kilpailuttaa. Eli tärkeämpää on ymmärtää kilpailuttamisen hyödyt eikä mekaanisesti soveltaa kynnysarvoja.

Kymmenen asiaa, jotka hollantilaiset tekevät paremmin

Nyt kun vaihdoin työpaikkaa ja siirryin takaisin kauniiseen kotimaahani Suomeen, on aika muistella ja täysin puolueellisesti vertailla Suomea ja Alankomaita eli Hollantia. Aloitetaan siitä, mitä hollantilaiset tekevät meitä paremmin:

  1. Pyörä: Sori vaan, Pekka Sauri, mutta Helsinginkin pyöräjärjestelyt ovat naurettavaa pelleilyä hollantilaisen peruskylän rinnalla. En edes tiedä mistä aloittaisin, joten aloitetaan vaikka tästä videosta:

2.Infrastruktuuri: Kriisien edessä hollantilaiset eivät jää voivottelemaan vaan ottavat lainaa kuin hullut ja ryhtyvät rakentamaan moottoriteitä, pyöräteitä, rautateitä ja kanaaleja patojen yms rakentamisesta puhumattakaan. Tällä hetkellä Alankomaat on yksi eniten velkaantuneista EU-maista, velkaa on eri arvioiden mukaan noin 400 miljardia euroa. Suuri osa tästä velasta on tungettu maan infrastruktuuriin ja se kyllä näkyy. Hollannissa on käsittämättömän hyvät autotiet, rautatieyhteyksistä tai kevyestä liikenteestä puhumattakaan. Tämän lisäksi vieläkin on käynnissä jättihankkeita moottoriteiden leventämiseksi, siltojen siirtämiseksi ja korjaamiseksi ja kokonaisten uusien kanaalien rakentamiseksi. Maan infrastruktuuri on mahtavassa kunnossa. Nyt tietenkin voidaan sanoa, että Hollannissa ei ole samoja haasteita infrarakentamisessa kuin Suomessa, koska talvi. Mutta hollantilaisilla on vielä suurempi ongelma: vesi. Maa on rakennetty hyllyvän suon päälle joka on suureksi osaksi meren pinnan alapuolella ja sen vuoksi esimerkiksi perinteiset tierakenteet eivät ole mahdollisia. Tästäkin huolimatta väylät ovat paremmassa kunnossa kuin naapurimaissa Saksassa ja Belgiassa.

3. Itsetunto: Jo lapsesta asti, erityisesti koulussa hollantilaisille opetetaan, että heidän mielipiteensä on tärkeä ja että heillä on oikeus sanoa se julki. Suoruutta arvostetaan. Hollantilaiset ovat suomalaisen silmissä “liian itsevarmoja” ja “koppavia”. Tyypillistä hollantilaista on esimerkiksi väittää, että puhuu jotain kieltä kun osaa tilata sillä kielellä kaljan. Mutta on kyllä ollut ihme palata tänne suomalaisten sekaan, jossa kaikki vähättelevät itseään, suuresta johtajasta lähtien. On aivan kuin olisimme jossain kollektiivisessä hurmostilassa, jossa itsensä vähättelystä saisi ylimääräisiä pisteitä. Näinhän asia ei ole: suomalaiset ovat vatsin taitavia monessa asiassa. On ollut todella kummallista huomata, että emme vain yhtään osaa kertoa tästä.

4. Kaupanteko: Hollantilaiset ovat olleet kauppamiehiä aikojen alusta asti. Paras todiste tästä on Alankomaiden kulta-aika joka nosti pienen pienen maan Euroopan laidalla vallan keskiöön. Hollantilaiset olivat ainoita, jotka saivat käydä kauppaa maailmasta eristäytyneen Japanin kanssa, koska halusivat vain käydä kauppaa eikä esimerkiksi paasata kristinuskosta. Hollantilaisilla ei oikein ole vaihtoehtoakaan, he ovat varsin pieni maa suuressa Euroopassa ja ainoa vaihtoehto on levittäytyä joka puolelle ja toimia kansainvälisesti.

5. Monimuotoisuus

IMG_1151Hollantilaisten erityispiirre on se, että he ovat olleet jo hyvin pitkään erityisen hyväksyväisiä monimuotoisuutta kohtaan. Legendan mukaan Amsterdamissa on enemmän kansallisuuksia kuin New Yorkissa ja maata voi hyvällä syyllä sanoa kansojen sulatusuuniksi. Amsterdam oli ensimmäisiä paikkoja ensimmäisten juutalaisvainojen aikaan jossa juutalaiset saivat harjoittaa uskontoaan ja kauppaa vapaasti. Juutalaisten keskuudessa Amsterdam sen vuoksi edelleen tunnetaan nimellä “Mokum”, joka tarkoittaa “paikkaa” tai “turvasatamaa”. Monimuotoisuus ei ole ollut hollantilaisille mikään vaihtoehto, vaan välttämättömyys. Jo hyvissä ajoin he ovat tajunneet, että kaupallisista syistä on tärkeätä tuntea eri kulttuureja ja tehdä kauppaa heidän kanssaan. Hollantilaisille on myös tärkeätä sinä pienenä maana Euroopan laidalla, että he saavat parhaat mahdolliset kyvyt käyttöönsä ja heille on myös alusta asti ollut selvää, että parhaita kykyjä on hankittava myös maan ulkopuolelta muun muassa verohelpotuksin.

6. Verotus: Hollannisssa yritysten verotus on Irlannin ohella Euroopan kevyintä. Tämän vuoksi monet kansainväliset yritykset perustavat pääkonttoreitaan sinne. Aiheesta on paljon tutkimuksia puolesta ja vastaan eikä ole ehkä täysin selvää, onko vaikutus kansantuotteeseen positiivinen. Hollantilaisessa mallissa verotus on enemmän henkilöverotusta: tuloverotus on hiukan Suomea korkeammalla tasolla. Ajatuksena lienee että yrityksiä ei veroteta jotta ne voivat luoda työpaikkoja ja työntekijät pitävät veroillaan yhteiskunnan pyörimässä. Brexitin myötä todennäköisesti tämä malli tulee olemaan täysi lottovoitto Hollannille, kun kansainväliset yritykset siirtävät pääkonttoreitaan Lontoosta Amsterdamiin ja muihin kaupunkeihin maahan, jossa on loistava infrastruktuuri ja kaikki puhuvat englantia. Hollantilaiset käyvät kovaa kauppaa tästä parhaillaan.

7. Terveydenhuolto: Hollannissa ei varsinaisesti ole “julkista” terveydenhuoltoa, vaan jokaisella kansalaisella on oltava lakisääteinen sairasvakuutus. Aikuiselta tämä maksu on noin 200 euroa kuukaudessa, pienituloisilla vähemmän ja kaikkein köyhimmät ja lapset saavat palvelut ilmaiseksi. Jokainen saa valita itse oman “kotilääkärin”, jonka luokse mennään kaikkien vaivojen kera. Lääkäriin pääsee siis todella nopeasti, yleensä viimeistään kahden päivän sisällä. Lisäksi erikoissairaanhoito on todella tehokasta: tavanomaiseenkin rutiinileikkaukseen pääsee muutamassa kuukaudessa, vaikka ei olisikaan mitään suurta kiirettä. Sain kokea tämän itsekin: kävin tyräleikkauksessa kaksi kuukautta toteamisesta. Koska sairaalat ovat hyvin erikoistuneita, toiminta on hyvin tehokasta: minut leikanneessa sairaalassa tehtiin 27 samanlaista leikkausta päivässä!

img_2484
Kalleellaan olevan kuution muotoisia taloja. Koska – miksei?

8. Kokeilunhalu: Siinä missä suomalainen miettii ja pohtii parasta vaihtoehtoa, hollantilainen on jo näpräämässä yhden tai kahden vaihtoehdon kanssa. Hollantilaiset ovat hulluna kaikkeen uuteen ja varsin avoimin mielin lähtevät kokeilemaan kaikkea niin yhteiskunnallisissa asioissa kuin tekniikassakin. Hollantilaiset ovat kuin pieniä lapsia: kaikkea uutta ja kivaa pitää kokeilla. Heillä on koko ajan vahva “lets just do it” -asenne päällä. Ideoita riittää: mitäpä jos vaikka rakennettaisiin aurinkopaneeleja moottoripyöräradan parkkipaikalle? Tämä tarkoittaa toisaalta myös sitä, että monessa asiassa (teknologia, sosiaaliturva, kaavoitus…) “poukkoillaan” uusimpien trendien perässä ja varsinaista “pitkää linjaa” ei ole.

9.Positiivisuus: Hollantilaisten perustoteamus on “komt goed”, jonka voisi suomentaa ehkä jotenkin “kyllä se siitä”. Mutta sekään suomennus ei ole oikein. Ajatus on tavallaan kaksijakoinen, toisaalta “kyllä se siitä” Toisaalta se tarkoittaa likimain että ajatellaan että tämä kyllä paranee vielä kunhan tätä vielä työstetään. Eli aloittamisen kynnys on matalalla, ensimmäisestä raakaversiosta tulee aikanaan hyvä (“komt goed”) eli eiköhän siitäkin pystytään hiomaan hyväkin lopputuotos.

10. Sosiaalisuus: Hollantilaiset ovat käsittämättömän sosiaalisia! Tämä luo joka paikkaan mukavan tunnelman. Esimerkiksi vaikkapa kadulle. Yksi Suomeen paluun tyrmäävimpiä kokemuksia on ollut suomalaisten käsittämätön sosiaalisuuden puute. Täällä kukaan ei uskalla katsoa toisia silmiin eikä varsinkaan hymyillä. Tätä kyllä kaipaan hollannista. Kuka tahansa – kuningas tai pultsari – saattaa jutustella sinulle sanan tai toisen jos satut yhtä aikaa hissiin tai odotat liikennevaloissa. Kysymys on mukavan ja rennon tunnelman luomisesta joka vaikuttaa kaikkeen kanssakäymiseen.

20160915_121033035_iOS.jpg

+1: Liikennevalot ja autojen käyttäytyminen: Suomalainen liikennekulttuuri on lyönyt kyllä minulla pahasti kasvoille. Autoilijat eivät väistä pyöräilijöitä, lapsia tai muitakaan jalankulkijoijta, koska heillä on ilmeisesti “kiire”. Suomessa autoilijalle annetaan eniten tilaa vaikka hän on tienkäytön kannalta kaikkein hyödyttömin, kallein ja tehottomin käyttäjä. Tämä on ihmeellistä. Hollannissa pyöräilijöitä kunnioitetaan aina. Esimerkiksi kapealla tiellä autot odottavat kiltisti pyöräilijän perässä kunnes pääsevät sopivassa paikassa nätisti ohi. Suurin syy tähän on kulttuuri: jokainen autoilija on myös pyöräilijä ja sen vuoksi tietää, miltä tuntuu, kun autoilijat törttöilevät.