Älä turhaan kilpailuta

Entäpä, jos viranomainen tarjouskilpailussa perustelisi kilpailijaltasi ostamista sillä, että se oli ”tarkoituksenmukaista” tai oli ”äärimmäinen kiire” tai että kilpailija on ”ainoa toimittaja, jolla on riittävä tuntemus kyseiseen järjestelmään”?

Kaikki nämä perustelut ovat julkisten IT-hankintojen ostoperusteluja vuodelta 2015. Kyseessä on suorahankintailmoituksista poimitut perustelut sille, että viranomainen ei järjestänyt lain vaatimaa kaikille avointa tarjouskilpailua.

Suorahankinnassa viranomainen tekee ostopäätöksen ilman hankintalain mukaista kilpailutusta. Tarjouskilpailua ei avatakaan kaikille tarjoajille vaan pyyntö lähetetään vain valituille kandidaateille. Joskus sitä ei lähetetä ollenkaan. Hankintayksiköllä on velvollisuus tehdä nämäkin hankinnat hankintalain periaatteita noudattaen eli tasapuolisesti ja syrjimättömästi.

Rangaistus laittomasta suorahankinnasta on ankara: sopimus voidaan kokonaan määrätä tehottomaksi tai määrätä päättymään tietyn ajan kuluttua. Väärin hankkineelle voidaan määrätä myös rahallisia sanktioita. Riski on suuri myös siksi, että suorahankintaa koskeva valitus menestyy erittäin hyvin markkinaoikeudessa eli hankinta kaatuu herkästi.

Kävin hiljattain läpi noin 80 julkisia IT-hankintoja koskevia suorahankintailmoituksia vuodelta 2015. Nämä ovat ilmoituksia siitä, että hankintayksikkö ostaa kynnysarvon (valtiolla 135000 euroa ja muilla 209000 euroa) ylittävää palvelua ilman kilpailutusta. Ilmoituksen tekemällä hankinta päästään tekemään nopeammin, koska lain mukainen kuuden kuukauden valitusaika putoaa kahteen viikkoon.

Viime vuoden suorahankintojen yhteisarvo oli lähes 60 miljoonaa euroa.

Suorahankinta loukkaa muiden tarjoajien oikeutta osallistua tarjouskilpailuun. Kyseessä on poikkeus, jota voi soveltaa vain rajatusti. Tietyissä tilanteissa tosin IT-järjestelmiä ja ohjelmistoja hankittaessa suorahankinta on mahdollinen. Esimerkiksi jos teknisesti ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ostaa järjestelmän tai ohjelmiston lisäosa edelliseltä toimittajalta.

Markkinaoikeus ei ole kuitenkaan sallinut lisähankintoja läheskään aina. Hankintalaki edellyttää ostajalta suunnitelmallisuutta ja pyrkimystä avoimen kilpailun sallimiseen mahdollisimman laajasti. Jatkokehitystä ei joka kerta tarvitse ostaa edelliseltä toimittajalta, jos alkuperäinen hankinta on tehty fiksusti. Ja hyvin todennäköisesti pääsee paremmalla ja halvemmalla, jos työn kilpailuttaa.

Hankintayksikkö ei saisi maalata itseään nurkkaan, pakottautua ostamaan tietyltä toimittajalta. Mielestäni tämä on ristiriidassa hankintalain periaatteiden kanssa. Hankintalaki ei kiellä ”tyhmiä” hankintoja kuin vain räikeissä tapauksissa. Markkinaoikeus on oikeuskäytännössään edellyttänyt hankintayksikön toimivan suunnitelmallisesti ja ottavan huomioon myös tulevien lisäosien kilpailutuksen hyvissä ajoin.

Kärjistettynä voitaisiin sanoa, että normaaleista IT-hankinnoista 99,9 prosenttia on kilpailutettava ja suorahankinta tulee kysymykseen siinä 0,01 prosentin tilanteessa.

Aineistosta käy ilmi, että aika moni suorahankinta perustellaan ontuvasti. Syyksi saatetaan antaa esimerkiksi että muualta hankkiminen aiheuttaisi “ylitsepääsemättömän suuria teknisiä riskejä”. Tai että kyseessä on “merkittävä yhteisten toimintatapojen kehittäminen ja teknisen kokonaisuuden

yhteensopivuuden lisääminen tulevina vuosina”. Myös “äärimmäistä kiirettä” on käytetty perusteena tilanteessa, jossa järjestelmän tuki on loppunut vuonna 2014 (ilmoitus on tehty lokakuussa 2015) ja että koko liiketoiminta perustuu järjestelmän käyttöön.

Joukossa on myös kunnon outouksia, kuten esimerkiksi että tietyn suuren, yhdysvaltalaisen ohjelmistotalon suorahankintailmoitukset ovat lähestulkoon samanlaisia monella eri asiakkaalla.

Edellä mainituista perusteista oikeastaan yksikään ei mielestäni täytä lähimainkaan hankintalain vähimmäisvaatimuksia. Suorahankinnan voi tehdä vain, kun ei oikein muuta vaihtoehtoa ole, ei silloin kun se olisi kaikkein mukavin ja helpoin vaihtoehto.

 

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Tietoviikko-lehdessä.